Lautattiat. Niitä olen viimeaikoina miettinyt paljon. Yhdessä sanassa kiteytyy kaikki se mitä omalta kodilta kaipaan. Odotan ja haaveilen. Muutun kärsimättömäksi. Varpaani potevat jo ikävää. Kasvavat kärsimättömyydenpuuskat ajavat minut kiertämään kirppareita, vaeltamaan vanhain tavarain kauppaa. "Saako teiltä ostaa palan lautalattiaa?".Sukset ovat peräseinällä. Ystäväni huomaa ne ensin, minä olen kumartunut tutkimaan naularasiaa toisaalle. Sitten tulen kohdalle. Sukset! Lapsuuteni asuin harjun reunalla. Hiihtolatu kulki vanhojen korkeiden kuusien juurella. Siellä hiihdin isäni perässä. Ruumiini värähtää ja muistaa. Ostan sukset. Kantaessani niitä kotiin tavoitan pohjasta aavistuksen tervan tuoksua. Kotona kerron lapsille, että ukki rakasti hiihtämistä.
Kun laudankappaleet tuli hankittua, tarvitsin vielä puutalokotiini avaimet. Ne löytyivät samaisesta kaupasta. Talon avaimen lisäksi nipussa oli pari muutakin avainta ja rinkula. Mitäköhän ovia niillä saa auki? Aika näyttäköön........
3 kommenttia:
Lautalattioissa on kyllä sitä jotakin, toivottavasti saat joskus omasi :-)
Haastoin sinut päivän ekoteko meemiin, vastaa jos jaksat.
Voi että, jotenkin minua sykähdytti että ostit puusukset haaveillessasi lautalattioista. Uskonet, että voin hyvin samaistua haaveeseesi :) Onko ne semmoset mehtäsukset? Mitkä ei mahdu latukonelatuihin, vaan millä hiihdetään umpihangessa (tahi hankikannolla?)
ANSKU: : )
Jaa...enpäs tiedä onko mehtäsukset, mutta vuosiluku, joka löytyy suksien alta on 1919 ja valmistuspaikka Vimpelin (tai Kimpelin) suksitehdas.
Sen voin tunnustaa, etten ole mehtäsuksilla koskaan hiihtänyt. Minä kun tykkään sivakoida oikeilla laduilla, mieluiten luistelutyylillä. ;) Tosin ei ole lunta eikä aikaa, jotta voisin tuota harrastaa.
Lähetä kommentti